sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Maailman tärkein postaus

image

Muistathan unelmoida?

Maailma on avoinna. Juuri sinulle. Nyt. 

Ärsyynnyin ennen sellaisista puheista. Jotenkin lapsellista, naiivia. "Pystyt mihin vain kun tarpeeksi tahdot! Elämä on liian lyhyt tuhlattavaksi! Kaikki unelmat ovat saavutettavissa!" Eihän jokainen maailman ihminen voi saavuttaa unelmaansa? Eihän maailma toimi niin, että kaikki tekisivät sitä mitä haluavat?

Nykyään ymmärrän, miksi ne puheet ärsyttivät. Tunsin jonkinlaista kateutta niitä ihmisiä kohtaan, jotka näkivät oman tulevaisuutensa, unelmansa ja mahdollisuutensa niin valoisina ja tiesivät, mitä haluavat elämältä. Pelkoa; mitä jos en koskaan saavuta mitään, mitä jos herään jonain päivänä ja tajuan eläväni arkea, jossa en ole onnellinen?

Pelkäsin, ihan oikeasti.

Musta tuntuu, että tänä vuonna on tapahtunut asioita, jotka muuttivat kaiken. Muistan ja tunnen yhä häivähdyksen siitä pakahduttavasta onnentunteesta, joka valtasi mut tammikuussa: juoksin ja hypin riemusta yliopiston aulassa, kun mulle oli juuri soitettu uudesta työpaikasta. Ennen mun nykyisen työn saamista olin salaa haaveillut some-markkinointiin liittyvästä työnkuvasta, mutta ajattelin, ettei mulle sellaisia hommia mistään liikenisi. Ja kun työpaikka napsahti kohdalle, tuntui kuin mikä tahansa olisi mahdollista.

En edes muista, kuinka monta kertaa me ollaan tyttöjen kanssa WhatsApp-ryhmäkeskusteluissa mietitty maailmaa ja pohdittu unelmia, mutta ne keskustelut ovat jääneet mun sydämeen. Keskustelut siitä, miten ihan oikeasti onnellisuus on tärkeintä mitä on. Kuinka pitäisi unohtaa yhteiskunnan kaavat ja odotukset, jos ne ovat oman onnellisuuden tiellä.

Näkymättömät kahleet ovat usein voimakkaimpia, sillä me itse annamme niiden olla paikoillaan.

Tuntuu hullulta sanoa näin, mutta tällä hetkellä ihan oikeasti ja vilpittömästi uskon, että unelmat ovat saavutettavissa eikä niiden tavoittelemisessa ole mitään väärää. Musta tuntuu, että liian moni ihminen elää täysin sokeana sille, kuinka paljon hienoja asioita maailmassa on koettavana - ja että ne ovat nimenomaan koettavissa. Mietitään, että "Olisihan se hienoa jos", mutta ei oteta sitä ensimmäistä askelta kohti päämääriä. Turvallisuudentunne on minunkin mielestä yksi parhaimmista tunteista, mutta mitään suurta ei tule tapahtumaan, jos siitä tunteesta ei joskus osaa päästää irti. Entä pelko epäonnistumisesta? Enemmän pelkäisin sitä, että katuu ettei koskaan edes yrittänyt. Menneisyyteen ei voi palata, eikä huomisesta koskaan tiedä.

Kaikkien näiden asioiden ymmärtäminen saa minussa aikaan jotenkin vapautuneen olon - on niin paljon helpompi hengittää. Toisaalta unelmissa on suuri vastuu, velvoite.

Vain sinä itse voit lähteä tavoittelemaan niitä.

image

Postauksen kuvat: Sarianna Valkama

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

Reissuviikko

image

Viime viikko oli semmoinen että oksat pois.

Maanantaina olin töissä normaalisti Oulussa, tiistaina kävin päiväreissun Helsingissä töissä. Keskiviikkona olin yliopistolla, torstaina töissä, perjantaina uudestaan Helsinkiin ja viikonloppu meni Splayn kaksipäiväisissä kuvauksissa.

Oikeastaan viikko kuvastaa aika hyvin mun nykyistä arkea: töitä, opintoja, Youtube-juttuja ja matkustamista. Musta tuntuu välillä niin kuin eläisin jotain kolmoisagentin elämää, haha. Yhtenä päivänä opiskelijana luennolla, toisena töissä ja kolmantena kameran edessä. Sekin on jännää, että mie koen tuovani itsestäni näissä eri tilanteissa erilaisia puolia esiin (sekä tiedostamatta että tietoisesti). Esimerkiksi videojutuissa oon se tosi positiivinen, vähän riehakas versio itsestä, ja välillä mietin, vastaakohan se vaikka mun tuttujen mielestä sitä oikeaa Sitaa. Tästä päästään siihen, kuinka henkireikä meän koti ja mun ystävät on; saa olla ihan oma itsensä ja tavallaan peilata itseään rakastavien ihmisten kautta. Ja se on tärkeää, koska some ei oo hyvä peili - ei, vaikka nykypäivänä sen kautta on niin helppo harhautua hakemaan hyväksyntää ja rakentamaan omakuvaa.

Oon tässä pikkuhiljaa alkanut totuttelemaan uuteen arkeen kesän jälkeen. Ja pakko myöntää, että on kyllä outoa ilman jokapäiväisiä töitä! No joo, en mie oo yliopistolla kuin kaksi päivää viikosta, mutta silti - tuntuu että opiskelupäivinäkin on pakko vilkuilla työmailia ja hoitaa työjuttuja. En oo tähän mennessä ehtinyt olla kuin parilla luennolla, mutta oon päättänyt olla oikeasti tosi skarppina näillä mun kursseilla; ne ei saa jäädä kesken. Nyt loppuu se lusmuilu. Ihan oikeasti, onhan se nyt naurettavaa, jos kandin paperit venyy viiteen vuoteen. Neljä ja puoli ei oo läheskään niin paha, haha. Pitäisi varmaan varata joku juhlapäivä joulukuulle, että tulisi vähän paineita saada tutkinto kasaan.

Oon myös vihdoinkin alkanut taas treenaamaan! Olin eilen ekaa kertaa jumpassa kesäkuun jälkeen, ei hele. Heinä- ja elokuun aikana taisin käydä kerran tai pari lenkillä, joten voitte kuvitella, miten saatanan jumissa oon eilisestä jumpasta :D Mun ja Hukan aikaisempi yhteistyösoppari loppui tosiaan kesäkuussa, mutta jatkettiin sitä nyt syyskuun puolivälistä vuoden loppuun saakka. Yhteistyö on tällä kertaa ikään kuin Youtuben puolella, mutta ajattelin silloin tällöin tehdä tänne bloginkin puolelle treenipostauksia. Spämmäystä ei kuitenkaan ole siis luvassa :)

Mun pitäisi tälle illalle editoida vielä yhtä työvideota ja tehdä vähän kouluhommia. Pokemon Go:n uusi buddy-ominaisuus tosin houkuttelisi lähtemään kävelylle... Haha. En oo tosiaan täällä kertonutkaan, mutta oon yksi niistä Pokemon Go -hulluista. Tai no, en oo enää ehkä ihan hulluna siihen peliin, mutta kyllä sitä aika paljon on tullut paukuteltua loppukesän aikana. Tällä hetkellä oon levelillä 25 ja voi olla, että mua uhkaavasti lähestynyttä kyllästymisentunnetta saadaan lykättyä parilla viikolla tuolla uudella ominaisuudella...

Tällaista höpöhöpöä tällä kertaa! Jos ei tullut Sita-kiintiö täyteen, käykäähän katsomassa mun uusin video vielä postauksen päälle. Heipa :)

SITE DESIGN BY RYLEE BLAKE DESIGNS